Näin se aika kuluu ihmetellessä, suu auki ja kuola poskella, kuinka maailma on mahdollisuuksia pullollaan. Täällä on kainalot hiessä pakerrettu koulun eteen, ja olen jopa tehnyt joka ikisen matematiikan kotitehtävän! Välillä tulee kyllä lukion Asta-opettajaa ikävä (terveisiä vaan ja kiitos kärsivällisyydestä)... Heittelen semmosia kysymyksiä, että opettajat varmaan miettivät mikä olisi hyvä tekosyy heittää tuo kyseenalaistaja ulos kurssilta. Kävipä kerran niinkin, ettei rouva rohvessoori tiennyt vastausta minun kysymykseen ja joutui turvautumaan Googleen...
Koulussa on ihanaa ja inspiroivaa, erityisesti kulttuuriantropologian professori on mieletön. Hän on kierrellyt ympäri maailmaa, asunut Amazonin viidakossa jonku heimon kanssa ja nähnyt mielettömän paljon. Tieto, jonka hän ystävällisesti meille jakaa, pohjautuu omaan kokemukseen enemmän kuin luettuihin kirjoihin. Huvittava yhteensattuma tapahtui kirjoituskurssilla, jonka opettaja kysyi minulta mistä olen. Pienen rupattelun jälkeen puhuimme kangertelevasti suomea, sillä paljastui että opettaja oli asunut kaksi vuotta Kuopiossa tehden töitä seurakunnalle. Ms Mahelona, alkuperäinen havaijilainen, oli innoissaan ja nykyään vaihdamme muutaman sanan suomeksi aina tunnin jälkeen... On kuulemma päässyt kieli unohtumaan. Hän muisti Suomesta mm. outoja marjoja (puolukka, lakka) ja sen, että suomalaiset ovat äärimmäisen vaikeasti tavoitettavia sosiaalisesti (ylläri).
Yliopistolla toimii lukematon määrä erilaisia klubeja vegetaristiklubista mustien opiskelijoiden klubiin. Liityin YK-klubiin ja ensimmäinen tapaaminen oli pari päivää sitten. Vaikutti oikeinkin omalta jutulta, mahtavia persoonia mukana ja toiminta huipentuu maaliskuussa tehtävään matkaan New Yorkiin seuraamaan YK-kokousta ja ottamaan osaa konferenssiin, jossa eri yliopistojen opiskelijat "edustavat"
ennalta määrättyä maata ja luvassa on kiihkeitä keskusteluita, paneeleja ja suhteiden solmimisia mukana oleviin päättäjiin. Can't wait!
Minkä ihminen luonnolleen voi. Täällä on tehty taas havaintoja! Nämä ovat aivan käsittämättömiä hygieniafriikkejä. Walmartissa (paikallinen sittari) on ostoskärryjen vieressä teline, josta saa desinfiointipyyhkeitä kärryjen kahvaa varten. Aika moni ihminen kantaa mukanaan pientä käsidesipulloa. Paras on ehkä kuntosalilla, jossa porukka hullun kiilto silmissä hinkkaa desinfiointiainetta sisältävä suihkepullo toisessa kädessä jumppamattoja, käsipainoja ja lattiaa. Kuitenkin esimerkiksi ryhmäharjoituksen aikana vedetään useammat ylävitoset kaverille ja halaillaan tuikituntemattomia tsemppauksen nimissä. Meikäläinen kaivelee nokkaa ja ihmettelee moista touhua.
Onkohan näillä koskaan käynyt mielessä, millä nämä jättikokoiset tomaatit ja ylisäilyvät lihat käsitellään ja minkälaisia hirvityksiä niistä saa? Tekasin nimittäin yksi päivä makaronimössöä ja laitoin yli jääneen ruuan jääkaappiin. Seuraavana päivänä otin purkin jääkaapista lämmittääkseni osan siitä mikrossa ja piti kyllä raapia päänahka verille ihmetellessäni jauhelihan rasvaa, joka oli jääkaapissa muuttunut kirkkaan oranssiksi mössöksi...
Havainto numero kaksi tällä kertaa liittyy kodittomiin, ja niitä täällä riittää. Kaikenlaista kulkijaa on toki joka paikassa, mutta ihmetyttää että pidetäänkö täällä huolta heistä ollenkaan. Politiikan professori tiesi kertoa, että heille on olemassa suojataloja, mutta monikaan ei halua majoittua niissä, sillä ne ovat tautien ja pöpöjen leviämispaikka. Mediassa on ollut viime aikoina aika paljon juttua tästä, sillä marraskuun APEC-kokouksen vuoksi kodittomat halutaan "siivota" pois kaupungin puistoista syrjäisemmille alueille. Eihän isoille herroille ja rouville voi näyttää, että Havaijilla on vähäosaisia.
Meillä on rento naapuri; Captain Bill. Captain Bill on Vietnamin sodan aikainen ilmavoimien kapteeni, omien sanojensa mukaan "old but not dead, if you know what I mean...", ja päälle vielä silmänisku, nitrot ja viagrat naamaan. Kertoi uima-altaalla yhtä aikaa ollessamme omistaneensa Australiassa ison veneen. Nuoria tyttöjä kuulemma riitti, mutta kaikilla tuli ex-poikaystävä kuvioihin lopussa. Jännä.
Surffaukseen on otettu puolentoista vuoden tauon jälkeen taas tuntumaa, ja olihan se semmosta rämpimistä taas että huhhuh. Mutta jospa se siitä muutaman kerran jälkeen taas lähtis, on se vaan mukavaa puuhaa (ja kovaa treeniä)!
Eilen kiipesin ikivanhalle kraaterille, Diamond Headille (kaksi ensimmäistä kuvaa sen päältä). Näkymät olivat huikeat ja vaikka oli raskas päivä, tuntui että olin elossa. Hengitin ilmaa keuhkoihini ja kaunista maisemaa sieluuni, ajattelin rakasta ihmistä pilven päällä, vähän kai itkinkin.
Kaikki tuntuu olevan kuitenkin hyvin. Kävelin yksi päivä kotiin päin, ihastelin kaupungin valoja ja kuuntelin sen ääniä ja totesin, että tämä on minun kaupunkini. Tuntuu kuin olisin saanut tämän elämänvaiheen kengät jalkaan, tänne minä nyt kuulun. Joihinkin omituisuuksiin on vielä totuttelemista. Yltiösosiaalisuus tuntuu välillä vieraalta; kaikille jutellaan ja ihan joka paikassa, jatkuvasti viljellään kiitosta ja anteeksi pyydellään ahkerasti. Pidän siitä että toista puhutellaan nimeltä, mutta herrattelu ja rouvittelu vaatii vielä harjoistusta. Yksi asia on pistänyt vanhan kunnon koulukasvatuksen saaneen silmään: pojat istuvat koulussa professorin tunneilla lippalakit päässä ja jotkut aurinkolasit silmillä! Olenkohan liian vanhoillinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti