Maratoonari on kaikkien kaveri.

Maratoonari, maratoonari, on kaikkien kaveri!
Honolulun Maraton, vuosimallia 2011, juostiin 11.12., ja minähän se siellä tepsuttelin mukana. Täytyy sanoa, että oli aivan uskomaton kokemus, fyysisesti ja henkisesti. Pari päivää ennen h-hetkeä oli tankkausaikaa ja mun käskettiin syödä hirveesti hiilareita ja tankata suunnilleen koko ajan. Musta ei kyllä ikinä tulis ammattiurheilijaa... Järkyttävää se ruuan määrä mitä pitää ihmisen mättää ennen suoritusta! Meikäläisen normaalin viikon eväät tuli suunnilleen vedettyä parissa päivässä, huhhuh.
   Maratonia edeltävänä iltana jännitti. Mitä jos en jaksa maaliin? Oonko ihan surkia? Mitä jos matkan varrella sattuu jotain? Mitä jos loukkaannun tai keuhkot räjähtää? Mitä jos kenkä menee rikki? Mitä jos pyörryn nestevajauksen seurauksena? Mitä jos oksennan? Mitä jos ajattelen liikaa ja eksyn reitiltä?! Onkohan siellä vessoja vai pitääkö laittaa vaipat? Muun muassa tällaisia kysymysmerkkejä huuteli päässä. Unta sain reilut 4 tuntia, mutta aamulla oli semmoset täpinät että innostus peittosi pelon. Minun ihka ensimmäinen maratoni! Startti tapahtui kello 5 aamulla. Juoksijoita oli vajaat 23 000, ja tunnelma starttialueella käsinkosketeltavan energinen. Tutustuin paria päivää aiemmin infotilaisuudessa kalifornialaiseen Michelleen, ja tavattiin aamulla, tavoitteena juosta yhdessä.
 
Alku meni tepsutellessa, päätettiin aloittaa rauhallisesti ja lämmitellä ekat mailit, ettei väsähdä aivan täysin puolivälissä. Harmi vaan, että Michellen piti juosta vessassa koko ajan, ja jäi jälkeen. Kolmannen vessareissun jälkeen todettiin että mitäpä jos jatkaisin vaan matkaa ja hän ottaa mut kiinni jos saa. No eipä saanut, joten viimeiset 30 kilometriä oli vain minä, metallimusiikki ja tahdonvoima. Ja se reilu 22 000 muuta juoksijaa...
   Puolivälin (20k) jälkeen sovin itseni kanssa, että nyt muuten aletaan sitten juosta. En voi sanoin kuvailla sitä uskomatonta tunnetta, niitä ajatuksia ja mietteitä, mitä maratonin aikana liikkui mielessä. Ensimmäiset 10 kilometriä tuntui tanssilta, mutta puolenvälin jälkeen alkoi työskentely. Työskentely kehon ja mielen kanssa, ja oli mahtavaa huomata kuinka nuo kaksi käyvät koko ajan jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Välillä ne riitelevät, mutta mieli on aina vahvempi. Kun kroppa ja mieli ovat tasapainossa, on ihminen yhtä hymynaamaa sisältä ja ulkoa.
 
Minulle maraton oli myös tutustumista uudelleen omaan kehoon. Opin kuuntelemaan sitä, ja arvostamaan sitä. Reilu viisi tuntia tien päällä opetti paljon siitä, kuinka kiitollisia meidän pitäisi olla terveydestä. Minun oma rakas kehoni on juuri sellainen kuin on, ja siitä kannattaa pitää huolta. Kun keho sanoo ettei jaksa, mieli tsemppaa sitä jatkamaan, ja se reppana tekee juuri niin kuin käsketään. Eräs oululainen kuntonyrkkeilyvalmentaja tapasi sanoa: "Kroppa kestää mitä vaan ja pää antaa periksi!", ja se on niin totta. Jos haastamme itseämme ja kehoamme, se kehittyy ja kyllä se jaksaa, on vain omasta uskosta omaan kehoon kiinni, miten pitkälle sitä pystyy venyttämään.
   Viimeiset 10 kilometriä oli silkkaa tuskaa. Joka ikiseen paikkaan koski, mutta mieli oli jostain syystä virkeä. Kroppa huusi täydellä voimalla, ettei jaksa enää yhtään ainutta juoksuaskelta, mutta mieli huusi kovempaa, että kyllä jaksaa! Ja niin jaksoin. Alkuperäinen tavoite oli päästä maaliin saakka, ja loppusuora mielessä jaksoin pinnistää, naama rusinana ja jalat hapoilla. Reitin varrella oli aivan uskomattomia ihmisiä kannustamassa. Jalkakäytävät kuhisivat ihmisiä, jotka silkasta ilosta olivat kannustamassa meitä juoksijoita, jotkut tarjosivat virvokkeita ja monilla oli hauskoja banderolleja. Mieleen jäivät mm. "Chuck Norris ei jaksaisi juosta näin pitkälle", "Älä luovuta, voit levätä huomenna", ja "Emme koskaan unohda 9/11". En tiedä, miten tuo viimeinen liittyi maratoniin, mutta ei, ei me varmasti unohdeta.

Finished Finnish

Viimeisen mailin aikana piti vaihtaa kieli mielessä suomeksi ja kiroilla. Kovasti. Englanti on liian nössö kieli kuvaamaan mitä itselleni puhuin ja miten tsemppasin, mutta jokainen voi mielessään kuvitella millaisia hirvityksiä tämä rääväsuu on itselleen huudellut. Koska periksihän ei tietenkään voi antaa. Kaikista uskomattomin tunne valtasi mielen, kun näin maalisuoran ja "Finish"-tekstin korkealla, noin 500 metrin päässä. Rusina kasvoilla vaihtui silkaksi hymyksi, alkoipa ihan naurattaa. Minä jaksoin, minä jaksoin loppuun asti! Päätin kaksi kuukautta sitten osallistua, ja minä jaksoin! Kaikkein käsittämättömintä oli se, että jostain ihmeestä kaivoin mielettömän määrän energiaa ja otinpa kunnon loppukirin maaliin. Juoksin niin paljon kuin jaloista lähti, kipu unohtui ja olin vaan hirvittävän onnellinen. Maaliviivan jälkeen nauroin ääneen, sievä havaijilaisnainen laittoi simpukkalein kaulaani ja onnitteli, minä katsoin taivaalle ja mietin, "olisit minusta ylpeä".

Selässä Suomen lippu ja sponsorit 

Vuosikausia olin miettinyt, että joskus vielä juoksen maratonin. Nyt suunnittelen, milloin juoksen seuraavan. Polvet oli aika hellänä loppupäivän ja kävelin niin kuin mummeli, jolla on ananas takapuolessa. Kroppa hyrisi kivusta ja onnesta, mieli silkasta nautinnosta, jonka tuo urakka oli tuonut mukanaan. Muutama ystävä tuli maaliin vastaan, ja kun mietin mitä ruokaa pitäisi syödä, "ravintoneuvojan" mukaan tarvitsisin kaikkea. Meille oli tarjolla banaaneja, bageleita ja munkkeja. Munkkeja söin kaksi. Suurempia kipuja ei suureksi yllätykseksi ollut seuraavina päivinä, kovasti venyttelin ja hieroin ja ravistelin lihaksia. Pohkeet on muutaman päivän jälkeenkin vähän turvoksissa. Ensi kerralla mennään sitte neljään tuntiin! Tämän kerran lopullinen aika oli 05:10:32, ja oon ihan tyytyväinen, harjoitteluaikaan nähden.

Maraton oli aivan mahtava kokemus. Se vaatii munaa, tahdonvoimaa ja huumoriakin. Suurimman kiitoksen ansaitsee oma rakas kehoni, joka on aivan uskomaton pakkaus. Näköjään sen tajuaa äärimmäisissä olosuhteissa, kuinka paljon sitä tulisi arvostaa. Lupasin itselleni juoksun jälkeen, että ensi kerralla kun alan haukkumaan kuinka hirveä ja ruma se on, palautan mieleeni kuinka se jaksoi jatkaa, vaikka jokainen solu huusi ettei jaksa enää. Vain koska päätin niin. Me ollaan kokonaisvaltaisia mielen ja kehon yhteensulautumia. Rakastetaan sitä mitä ollaan, ei anneta periksi ja pidetään huolta itsestämme ja toisistamme - ja voidaan kaikki paremmin.

Kaikenlaisia hullutuksia Honolulussa.

Huh heijjakkata ja hilirimpsistä vaan! Vauhti sen kun kiihtyy loppuvuotta kohti ja tuntuu, että viikossa joutas olla rapiat 20 vuorokautta ja joku 666 tuntia, että ehtisi tehdä kaiken ajallaan. Mutta vauhtihan onki aina ollut mulle tuttua ja turvallista, joten ei mitään uutta sen suhteen.
   Maratonharjoittelu menee välillä paremmin, välillä huonommin, mutta kai se on vähän kuin rakkauselämä tuo urheilukin. Ylämäkiä ja alamäkiä, hampaidenkiristystä, maaleja, voittoja, hymyä ja itkua. Ja niitä riittää, molemmissa. Jäätävä yskä on vaivannut viime aikoina, joten saapa nähdä... Lisäksi budjetissa on vaje, sillä osallistumismaksu on 260 dollaria, että terveppä vaan. Vissiin vähä kalliimpia vesikippoja meinaavat hommata... Joten tässä haaste: Jos et itse jaksa juosta, tue yhtä hullua juoksijaa, saat nimesi paitaan, ja ainakin nimesi yrittää juosta Honolulun Maratonin! 574058-242045. Yksi tukija on jo, joten Sarin nimi ainaki raapustellaan!

Mainospuheet sikseen ja "vakavempiin" aiheisiin. Tuli koettua ihka ensimmäinen amerikkalainen Halloween tuossa muutama viikko sitten. Meininki tavoitteli onnistuneesti Suomen vappujuhlinnan tunnelmia, oli jos jonkinmoista vaeltajaa liikenteessä. Virallinen päivä oli maanantai, mutta näin kokemattomana halloweenistina piti tietenki harjoitella vähän etukäteen lauantaina. Merirosvo-Miina kiristi huivin otsalle ja lähti aiheuttamaan pahennusta miekka ojossa. Kävinpä mm. hivelemässä erään hienon italialaisen ravintolan asiakkaiden kauloja miekallani... Kuului tietenkin asiaan, ja kaikki ottivat meidän porukan huumorilla. Kai... Rommia meni pullo jos toinenkin, vaan hauskaa oli.

Viime viikko oli aika mielenkiintoinen, sillä APEC (Asia-Pacific Economic Cooperation) valtasi Honolulun kadut, kirjaimellisesti. Kaupunki oli täynnä hirmu tärkeitä ihmisiä, presidenttejä, suurlähettiläitä ja kaiken maailman salkkusetiä ja -tätejä. Teitä suljettiin ja "muureja" rakennettiin, jotta nämä pääsivät turvallisesti kulkemaan ympäriinsä. Koko hela Waikiki, jossa sijaitsee kaupungin vilkkain rantatie ja turistikeskus, suljettiin kahdeksi tunniksi Kiinan presidentin saapumisen vuoksi. Ihmiset eivät päässeet töihinsä ja kouluihinsa, liikenne oli täysin sekaisin ja turvallisuussyistä tästä ei tietenkään tiedotettu kuin aivan hetki ennen sulkemista. Aamun tunnilla oli huimat kolme ihmistä... Olin tietenki ite reippaana lähteny hyvissä ajoin liikkeelle ja ehdin kouluun, mutta jos olisin lähtenyt 15 minuuttia myöhemmin, olisin jäänyt jumiin.
 
Viikkoa oli huvittava seurata. Jatkuvia muutoksia liikenteessä, paikallisliikenne ajeli välillä normaalisti, yhtenä aamuna bussipysäkillä oli käsinkirjoitettu lappu, joka kertoi sen olevan suljettu, eikä muutoksista informoitu yksityiskohtaisesti juurikaan etukäteen. Tietenkin eniten näreissään tuntuivat olevan vanhat eläkeläiset, joilla on tunnetusti hirveä kiire eikä yhtään aikaa hukattavana.  Harmillista oli se, että monet pienyrittäjien pyörittämät liikelaitokset pakotettiin sulkemaan APEC:in ajaksi niillä alueilla, joissa konferenssitapaamisia pidettiin, turvallisuussyistä, tai mikä lie oli syy. Joka tapauksessa juuri nämä yritykset menettivät leijonanosan vuotuisesta myynnistään, sillä aika Halloweenista jouluun on tuotteliainta aikaa myynnillisesti. Lisäksi näillä isoilla jehuilla on rahaa millä mällätä; paikallislehden mukaan he käyttivät keskimäärin 380$ päivässä... Kodittomat siivottiin pois moottoritien toiselle puolelle, sillä eihän isoille herroille ja rouville voi näyttää Havaijin todellisuutta. Kokonaisia perheitä asuu kadulla, ihmiset telttoineen ja ostoskärryineen ja mitä ihmeellisimpine viritelmineen pakkomuutettiin piiloon.
 
 Kaikesta haitasta, murheesta ja vaivasta huolimatta oli aika jännittävää liikkua kaupungissa, jossa Salaisen Palvelun jäbät on tietoisia kaikesta. Viimeisenä APEC-päivänä, viime sunnuntaina, olin menossa kavereiden kanssa vaeltamaan ja bussissa matkalla keskustaan, kunnes liikenne pysähtyi täysin. En ollut kovin kaukana määränpäästä, joten päätin kävellä loppumatkan. Pian kuitenkin selvisi, että keskustan yksi osio on täysin suljettu, sillä "someone is coming".

Turhautuneet autoilijat odottelivat autojen ulkopuolella, eikä tästäkään oltu tiedotettu aiemmin. Armeijan miehet pitivät tien suljettuina, poliiseja oli pitämässä jalankulkijoita sivussa, eivätkä hekään tienneet miten kauan odotellaan. Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen taivaalle ilmestyi Salaisen Palvelun helikopteri, joka kaarteli katujen yllä. Pian tuli poliisiauto, toinen, iso musta maastoauto ja sen perässä musta panssariovin varustettu limusiini, jonka keulassa liehui Yhdysvaltojen lippu: Obamahan se siinä oli kruisailemassa! Limusiinin perässä ajoi Salaisen Palvelun joku turva-auto, jonka ikkunoista roikkui rynnäkkökiväärein varustettuja mustapukuisia miehiä. Takakontti oli auki, ja siellä oli pari samanmoista. Musta se kaikki oli niin jännittävää, ettei haitannut yhtään se odottelu! Pari jotain ilmeisesti vähemmän tärkeää virkamiestä ajettiin sen jälkeen, muuten sama kuvio, mutta ilman helikopteria. Yhteensä tunteroisen odottelun jälkeen päästiin ylittämään katu ja ottamaan suunta vaellukselle Maunawilin putouksille. Uiskenneltiin raikkaassa vedessä ja ladattiin positiivista energiaa ja hymyä kasvot ja sielu täyteen.

Tähän loppuun vielä energioista. Ihmisissä on mieletön määrä energiaa ja on jokaisen oma valinta, mihin suuntaan sitä vie. Kulkiessaan ja tarkkaillessaan tuolla ihmisiä huomaa, kuinka valitettavan moni kantaa mukanaan hirveää määrää negatiivisuutta ja se levittyy ympärille, mun kokemuksen mukaan. Positiivisen ihmisen energia saa hyvälle tuulelle, vetää puoleensa ihmisiä ja saa maailman näyttämään vähän paremmalta paikalta. Tämä saattaa kuulostaa joltain hihhulihippeilyltä, mutta energiat on tosiasia. Olematta sen kummemmin puunhalaaja. Suomeen lähetän paljon positiivista energiaa täältä lukukauden loppu-uurastuksen keskeltä ja pahoittelen, etten ehdi kirjoitella pitkiä viestejä kaikille erikseen. Ootte rakkaita ja kaipaan teitä. Pitäkää energiat positiivisen puolella, vaikka lämpömittari näyttää miinusta!

Bikinit ja villasukat.

Aloha! Tässä alkukevennyksenä pieni arvoitus. Mikä se on, joka hiipii kulman takaa, saa kulmat kurttuun ja ajatukset harhailemaan? Se soluttautuu arkeen ja elämään vähitellen, ihan täysin huomaamatta ja saa kasvuvoimaa sisällä vellovista ajatuksista, tuntemuksista ja tapahtumista. Se kaivautuu syvimpiin sopukoihin, erityisesti sydämeen ja vatsaan. Siinä on lyhyt ja ohut sytytyslanka, joka syttyessään aiheuttaa sen, että koko homma räjähtää silmille niin kuin ilotulitusraketti uutena vuotena jonku ääliön humalaisen naamalle. Alko ittiäki jännittää niin paljon, että taidan paljastaa kysymyksessä olevan tietenkin koti-ikävä!
   Tuo pirulainen yllätti minut salakavalasti. Sytytyslangan syttymiseen ei tarvittu ku neljä päivää kestänyt flunssa, joka ei tuntunut menevän ohi millään. Kurkkukivun vuoksi meni muutama päivä pelkällä teellä ja nuudeliliemellä - pisti kummasti vähän heikkoon happeen. Lisäksi tämän suurten toiveiden ja unelmien ja kaiken muunkin suuren luvatun maan superhieno terveydenhuoltojärjestelmä antoi minulle parastaan.
   Minulla on amerikkalainen sairausvakuutus ja koska en koskaan ole kipeä (heh heh, se parhaiten nauraa joka viimeksi hikoilee kuumeessa niin ku pieni sika), ajattelin että eipä sitä kuitenkaan tule tarvitsemaan. No se päivä tuli ja piti alkaa etsiä lääkäriä, kun ei meinannut mennä lunssa ohi. Pientä lisäjännitystä kaikkeen tähän toi tietenkin se, että puhuminen ei onnistunut kurkkukivun vuoksi. Lauantaipäivänä ei tietenkään kyseisen yhtiön asiakaspalvelu ollut auki mutta onneksi, HUH ONNEKSI, on loistava ja aina niin toimiva teknologia ja internetissä hoituu kaikki! Hallelujah ja kiitos teille jotka keksitte tietokoneet ja sen ihmeellisen ja niin uskomatton helppokäyttöisen maailman, joka toimii melkein kuin ajatus ja hoitaa minulle lääkärin yhteystiedot, joita voin vakuutuksellani käyttää. Näin ehkä kuumehouruisissa villeimmissä päiväunissa juu.
   Toinen vaihtoehto asiakaspalveluun soittamiselle oli tietenkin se, että hei rekisteröidy tuolle ja tuolle nettisivulle niin se antaa sinulle käytettävissä olevien klinikoiden yhteystiedot ja kertoo mikä on sinua lähinnä. Kätevää, mutta tuo kyseinen nettisivun multihuipentuma antoi sijainteja vain mantereella. Joo varmaan lähden New Yorkiin asti lääkäriin terveppä vaan! Pikkusen siinä tihrustelin niinku pikku vauva ku Suomessa kaikki hoituu paremmin ja haluan kotiin ja mussun mussun ja ääntäkään ei tule ja voivoi ku elämä on hankalaa. Sitte tuli pikku mörrimöykky kolostaan, tapasi Pikku Myyn ja yhdessä he päättivät, että "minä olen niin pieni ettei minulle voi koskaan käydä mitään" (Pikku Myy, Muumit). Palautin mieleen sen ystävällisen naishenkilön äänen terveyskeskuksen automaattisessa vastaajassa "kaikki linjamme ovat varattuja, odota hetki. voit myös jättää soittopyynnön-" ja 30 minuutin puhelinjonotuksen jälkeen oma ajatus: "voi kdfvn"!#€#% täälläkään koskaan saa mitään hoitoa!"  joo ehkä on taas aika suhteuttaa asioita ja palauttaa mieleen, kuinka upeassa paikassa saan olla ihanan ympäristön ja ihmisten ympäröimänä. Niinpä marssin apteekkiin ja kerroin tilanteen ja en tiedä mitä se "kurkkusuihke" oli, mutta kipu lähti ja samana iltana olin jo voimissani! Lisäksi ystävät tietävät sen parhaiten: flunssaan ja koti-ikävään auttaa rakkaus, karkit ja lastenelokuvat. Sain kaiken tuon samana iltana mennessäni kylään. :) Unohdetaan dropit ja keskitytään pitämään huolta toisistamme, joohan? Ja niille jotka naureskelivat mulle ku pakkasin mamman tekemät villasukat mukaan; suck this! Tuli käyttöön ja lämmitti.

Kaikille tulevaisuuden Havaijin matkaajille siis vinkkinä; pakkaa mukaan bikinit ja villasukat.

 Koti-ikäväkin on selätetty ja uudet tuulet puhaltavat. Tavoitteitakin on asetettu, yllytyshullu mikä yllytyshullu ja kaverin houkuttelemana tavoitteena on juosta (huom, juosta!) Honolulun Maraton joulukuussa, ainakin yrittää. Pohjakuntoa piisaa, flunssa vähän sotki reeniaikataulua mutta ei näytä hassummalta. Kehonrakentaja/fitness -ystäväni Marcus on mielissään ottamastani haasteesta ja tsemppaa ja neuvoo ravintoasioissa.
   Koulu menee yllättävän hyvin! Muutama koe ollut jo ja hupsista keikkaa matikan proffakin ihan äimistyi ku Myy vetäsi A:n (parhaan mahdollisen) arvosanan kokeesta. Sama laulu soi politiikan kurssista ja kulttuuriantropologiasta, eli makia startti syksyyn. Tästä on hyvä jatkaa. Töitä saa silti tehdä kovasti, mutta se tuntuu kivalta! Ihanaa! (...Onkohan mulla vieläki kuumetta..?)


Oon vähä miettiny. Täällä on monta tyyppiä johon oon törmännyt, jotka eivät ilmeisesti tajua kuinka onnekkaita ovat kun saavat opiskella ja elää tällaisessa paikassa. Kuinka vähän kiitollisuutta näkee ympärillä, kun jotkut eivät ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa. Se suututtaa ja tekee surulliseksi. Ja puhun nyt siis ihan kaikista, lähinnä länsimaalaisista. Hirveästi on valitusta siitä kuinka joku on tyhmää ja typerää valivali sitä ja tätä. Kun joskus muistettais ajatella vaikka niitä nuoria ja vanhempiakin, joilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen saati koulutukseen ollenkaan. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku samaa ikäluokaa oleva nuori joutuu tekemään työtä elättääkseen sisaruksiaan, vanhempiaan ja isovanhempiaan. Meille länsimaalaisille koulutus on melkeinpä itsestäänselvyys ja turhan usein unohtuu, millainen etuoikeus se oikeastaan on. Monet amerikkalaisnuoretkaan eivät voi mennä yliopistoon, vaikka kuinka haluaisivat, koska se on liian kallista. Erityisesti stipendiaattina en voi kuin nöyrästi kiittää jälleen tästä mahdollisuudesta ja toivoa että voisin joskus tehdä tälle epäoikeudenmukaisuudelle jotain oman tulevaisuuden työni puolesta. Joka päivä tunneilla mietin, kuinka arvokasta tietotaitoa koulussa saan. Vaikka joskus tuntuu että voi pyhät paviaanin palleroiset ku ei meinaa kiinnostaa, kolautan itseäni halolla päähän ja mietin uudestaan. Ei kaiken tarvitse kiinnostaa, mutta täytyy olla kiitollinen ja arvostaa sitä mitä on, eikä aina haikailla jonkun perään mitä ei ole tai omista. Mahalo. (Kiitos.)

Minun kaupunkini.

Näin se aika kuluu ihmetellessä, suu auki ja kuola poskella, kuinka maailma on mahdollisuuksia pullollaan. Täällä on kainalot hiessä pakerrettu koulun eteen, ja olen jopa tehnyt joka ikisen matematiikan kotitehtävän! Välillä tulee kyllä lukion Asta-opettajaa ikävä (terveisiä vaan ja kiitos kärsivällisyydestä)... Heittelen semmosia kysymyksiä, että opettajat varmaan miettivät mikä olisi hyvä tekosyy heittää tuo kyseenalaistaja ulos kurssilta. Kävipä kerran niinkin, ettei rouva         rohvessoori tiennyt vastausta minun kysymykseen ja joutui turvautumaan Googleen...
   Koulussa on ihanaa ja inspiroivaa, erityisesti kulttuuriantropologian professori on mieletön. Hän on kierrellyt ympäri maailmaa, asunut Amazonin viidakossa jonku heimon kanssa ja nähnyt mielettömän paljon. Tieto, jonka hän ystävällisesti meille jakaa, pohjautuu omaan kokemukseen enemmän kuin luettuihin kirjoihin. Huvittava yhteensattuma tapahtui kirjoituskurssilla, jonka opettaja kysyi minulta mistä olen. Pienen rupattelun jälkeen puhuimme kangertelevasti suomea, sillä paljastui että opettaja oli asunut kaksi vuotta Kuopiossa tehden töitä seurakunnalle. Ms Mahelona, alkuperäinen havaijilainen, oli innoissaan ja nykyään vaihdamme muutaman sanan suomeksi aina tunnin jälkeen... On kuulemma päässyt kieli unohtumaan. Hän muisti Suomesta mm. outoja marjoja (puolukka, lakka) ja sen, että suomalaiset ovat äärimmäisen vaikeasti tavoitettavia sosiaalisesti (ylläri).
   Yliopistolla toimii lukematon määrä erilaisia klubeja vegetaristiklubista mustien opiskelijoiden klubiin. Liityin YK-klubiin ja ensimmäinen tapaaminen oli pari päivää sitten. Vaikutti oikeinkin omalta jutulta, mahtavia persoonia mukana ja toiminta huipentuu maaliskuussa tehtävään matkaan New Yorkiin seuraamaan YK-kokousta ja ottamaan osaa konferenssiin, jossa eri yliopistojen opiskelijat "edustavat"
 ennalta määrättyä maata ja luvassa on kiihkeitä keskusteluita, paneeleja ja suhteiden solmimisia mukana oleviin päättäjiin. Can't wait!

Minkä ihminen luonnolleen voi. Täällä on tehty taas havaintoja! Nämä ovat aivan käsittämättömiä hygieniafriikkejä. Walmartissa (paikallinen sittari) on ostoskärryjen vieressä teline, josta saa desinfiointipyyhkeitä kärryjen kahvaa varten. Aika moni ihminen kantaa mukanaan pientä käsidesipulloa. Paras on ehkä kuntosalilla, jossa porukka hullun kiilto silmissä hinkkaa desinfiointiainetta sisältävä suihkepullo toisessa kädessä jumppamattoja, käsipainoja ja lattiaa. Kuitenkin esimerkiksi ryhmäharjoituksen aikana vedetään useammat ylävitoset kaverille ja halaillaan tuikituntemattomia tsemppauksen nimissä. Meikäläinen kaivelee nokkaa ja ihmettelee moista touhua. 

   Onkohan näillä koskaan käynyt mielessä, millä nämä jättikokoiset tomaatit ja ylisäilyvät lihat käsitellään ja minkälaisia hirvityksiä niistä saa? Tekasin nimittäin yksi päivä makaronimössöä ja laitoin yli jääneen ruuan jääkaappiin. Seuraavana päivänä otin purkin jääkaapista lämmittääkseni osan siitä mikrossa ja piti kyllä raapia päänahka verille ihmetellessäni jauhelihan rasvaa, joka oli jääkaapissa muuttunut kirkkaan oranssiksi mössöksi...                                     

Havainto numero kaksi tällä kertaa liittyy kodittomiin, ja niitä täällä riittää. Kaikenlaista kulkijaa on toki joka paikassa, mutta ihmetyttää että pidetäänkö täällä huolta heistä ollenkaan. Politiikan professori tiesi kertoa, että heille on olemassa suojataloja, mutta monikaan ei halua majoittua niissä, sillä ne ovat tautien ja pöpöjen leviämispaikka. Mediassa on ollut viime aikoina aika paljon juttua tästä, sillä marraskuun APEC-kokouksen vuoksi kodittomat halutaan "siivota" pois kaupungin puistoista syrjäisemmille alueille. Eihän isoille herroille ja rouville voi näyttää, että Havaijilla on vähäosaisia.         

Meillä on rento naapuri; Captain Bill. Captain Bill on Vietnamin sodan aikainen ilmavoimien kapteeni, omien sanojensa mukaan "old but not dead, if you know what I mean...", ja päälle vielä silmänisku, nitrot ja viagrat naamaan. Kertoi uima-altaalla yhtä aikaa ollessamme omistaneensa Australiassa ison veneen. Nuoria tyttöjä kuulemma riitti, mutta kaikilla tuli ex-poikaystävä kuvioihin lopussa. Jännä.   

Surffaukseen on otettu puolentoista vuoden tauon jälkeen taas tuntumaa, ja olihan se semmosta rämpimistä taas että huhhuh. Mutta jospa se siitä muutaman kerran jälkeen taas lähtis, on se vaan mukavaa puuhaa (ja kovaa treeniä)! 

Eilen kiipesin ikivanhalle kraaterille, Diamond Headille (kaksi ensimmäistä kuvaa sen päältä). Näkymät olivat huikeat ja vaikka oli raskas päivä, tuntui että olin elossa. Hengitin ilmaa keuhkoihini ja kaunista maisemaa sieluuni, ajattelin rakasta ihmistä pilven päällä, vähän kai itkinkin.                                                           

Kaikki tuntuu olevan kuitenkin hyvin. Kävelin yksi päivä kotiin päin, ihastelin kaupungin valoja ja kuuntelin sen ääniä ja totesin, että tämä on minun kaupunkini. Tuntuu kuin olisin saanut tämän elämänvaiheen kengät jalkaan, tänne minä nyt kuulun. Joihinkin omituisuuksiin on vielä totuttelemista. Yltiösosiaalisuus tuntuu välillä vieraalta; kaikille jutellaan ja ihan joka paikassa, jatkuvasti viljellään kiitosta ja anteeksi pyydellään ahkerasti. Pidän siitä että toista puhutellaan nimeltä, mutta herrattelu ja rouvittelu vaatii vielä harjoistusta. Yksi asia on pistänyt vanhan kunnon koulukasvatuksen saaneen silmään: pojat istuvat koulussa professorin tunneilla lippalakit päässä ja jotkut aurinkolasit silmillä! Olenkohan liian vanhoillinen?

Amerikkalaiset eivät tarvitse maantietoa.

Ensimmäinen kouluviikko on pulkassa, tai ehkä havaijilaisittain kookospähkinässä. Olen tykännyt kyllä niin kuin amerikkalaiset pannukakusta! Maanantaina vietettiin Labor Dayta, joten lukukausi alkoi kevyesti vapaapäivällä. Jännitys kutkutteli mukavasti mahassa, kun ensimmäinen tunti alkoi; Introduction to Politics-kurssi. Professori Dr. Gaydoksen ulkomuodosta olisi voinut päätellä tämän olevan pikemminkin venemiljonääri, joka kuljettaa vähäpukeisia 50 vuotta nuorempia  tyrpyköitä merellä. Vanhalla, lyhyellä ja pyylevällä miehellä oli hassusti ruskettuneet kasvot, vähän liian tiukka valkoinen kauluspaita (jossa Britannian lippu rinnassa), pleksilasit ja sormus keskisormessa. Ukkeli osoittautui kuitenkin varsin päteväksi politiikkatieteiden professoriksi, joka näkee myös Amerikan ulkopuolelle.

   Pureuduimme päivän polttaviin aiheisiin ja lopputunnista jokaisen tuli kertoa mistä on kotoisin, mihin maahan haluaisi ja mihin ei missään tapauksessa haluaisi muuttaa jos saisi valita. Ensimmäinen jenkkimisukka veti pohjat heti alkuun: "Hmm, I would definitely go to Africa." Saattoi olla että oma pää kopsahti pöytään myötähäpeästä siinä vaiheessa. Professori naurahti ja kertoi tytölle, ettei Afrikka ole valtio ja kehotti valitsemaan jonkun maan Afrikasta. Tyttö näyttä olevan aidosti hämillään ja sanoi kuvitelleensa Afrikan olevan valtio, eikä kovasta pähkäilystä huolimatta osannut nimetä yhtään maata. Joku neropatti takana komppasi tätä älyn jättiläistä hihkaisemalla, että oli itsekin luullut Afrikkaa valtioksi. Sillä lailla! Ostos-TV:tä lainaten: "EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Kun tilaat yhden idiootin, saat kaupan päälle toisen ja kolmannenkin, ja kaiken tämän kotiovelle kuljetettuna!" Seuraavalla samaisen kurssin tunnilla edelliseltä pois ollut 'Justin from California' valitsi maan johon ei haluaisi mennä: Lähi-Itä. Nonni. Professori joutui epäilemättä ottamaan pari tiukkaa naukkua illalla kotiin mennessään.

Viikon jälkeen sai vähän makusteltua amerikkalaista yliopistojärjestelmää. Kurssit ovat opetusluokissa tapahtuvaa keskustelupainotteista oppimista, ryhmät pieniä (max 25 opiskelijaa) ja kotitehtäviä on riittävissä määrin, niissä ei säästellä. Vaatimukset hyvään arvosanaan tuntuvat haasteellisilta, mutta järkeenkäyviltä. Teknologiaa hyödynnetään joka asiassa ja tälläisen perinteisen romantikon mieleen ihan liikaa. Missä on vanha kunnon oppikirja, kynä ja paperi -meininki?! Kaikkiin tuntuu olevan joku access-code jolla pääsee netissä elektronisiin kirjoihin ja kaikki tehtävät tehdään onlinena. Ja jotkut tietävätkin kuinka me ei todellakaan tuon tekniikan kanssa olla sydänystäviä... "Voi prrr.. #"€&€/!"#€ ja anteeksi naapurit, mutta teen matematiikan tehtäviä elektronisesti."

   Matematiikka (yllätys yllätys) on muutenkin varmaan tämän ensimmäisen semesterin suurin haaste meikäläiselle. Sanasto on ihan hukassa, ja opettaja Chang puhuu jotain aasianenglantia ja menee hirveällä kiireellä eteenpäin. Onneksi tämä kärsimätön taiteilijasielu pakotettiin Math Lab-kurssille, jossa käytännössä tehdään kotitehtäviä. Opettajan Barbara Burke vaan hymyilee, auttaa tarpeen vaatiessa ja lahjoo meitä M&M's -karkeilla.

    

Joskus iskee kunnon suomalainen jurnutusmökötys ja tuntuu että haluaisi vaan palata peikkometsään ja omaan pimeään koloon jyrsimään juuria. Näin tapahtui yksi päivä, kun päivä oli muutenkin mennyt vähän hassusti ja matikan online-tehtäviin tarvittava koodi, josta piti maksaa 80 dollaria, ei toiminut. Päätin lähteä purkamaan tuntoja kuntosalille, hyppäsin bussiin ja istuin mököttämään penkkiin ja yritin näyttää tosi äreältä. Vastapäätä istunut nuori mies koitti hymyillä minulle, mutta mulkaisin varoitukseksi yrittäen viestittää että nyt on sytytyslanka aika finito. Yhtäkkiä se hellästi potkasi mua jalkaan ja sanoi että oon ihan liian söpö yrittääkseni näyttää vihaiselta. Mitäpä siinä voi ku heläyttää naurun ilmoille ja miettiä että nämä ei täällä kyllä ujostele!

   Siinä tovi juteltiin ja päädyttiin käymään hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Edvin vaikutti fiksulta tyypiltä ja kerroin sitten mitä edellä kerrotulla politiikan kurssilla oli tapahtunut. Olin jo valmiiksi sillä tuulella, että yksikin väärä sana saattaisi aiheuttaa kolmannen maailmansodan, niin eiköhän tämä amerikkalaismiekkonen sano: "Amerikkalaiset eivät tarvitse maantietoa". Jaaha, noniin sillä lailla. Panssarivaunut valmiina? Lentokoneet asemiin! Jalkaväki liikkeelle! 

   Pikku peikko sieltä möyri kolostaan maan pinnalle ja räjäytin että jaaaaaaha, miksiköhän ei. Perustelu oli, että Yhdysvallat hallitsee maailmaa, sen taloutta ja liikennettä, markkinoita, joten ei heidän tarvitse tietää mitä on ympärillä, koska ympäristö tulee mukana. Siinä vaiheessa minulla ei ollut enää mitään menetettävää, joten paukuttelin menemään vähä faktoja pöytään ja kyselin perusteita tälle maailmanvaltias-teorialle. Jos Yhdysvallat hallitsee maailmantaloutta, on talous kyllä järkyttävässä jamassa kun katsotaan kuinka paljon valtionvelkaa sillä on, eikä loppua ole näkyvissä. Ja entäpä Kiina? Ja paaaljon muuta, kyselin ja puhuin ja puhuin vähän lisää. Lopulta tämä Edvin huokaisi ja sanoi ettei osaa enää sanoa mitään... Puhuin hänet kuulemma pyörryksiin, joten hän kuittasi kaiken sanomalla "But hey, I'm American!" ja nauroi makeasti päälle. Niin, sehän on hyvä tekosyy kaikkeen. Mutta oma päivä parani saman tien.

Täällä jännitetään kovasti 9/11-vuosipäivää, on näkynyt olevan uutisissa ympäri maailmaa. Myös presidentti Obaman Job plan on ollut kovasti ihmisten huulilla... Paikallisessa sanomalehdessä oli hauska pilapiirros, jossa oli kaksi kirjaa. Toinen oli nimeltään 'Obama's plan to create jobs' ja toinen, kaksi kertaa paksumpi 'Obama's plan for keeping his job'. Niin, Yhdysvaltain presidentinvaaleihin taitaa olla 14 kuukautta...

Rakastan Honolulun paikallisbusseja. Niissä näkee niin monenlaista kulkijaa ja on mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja salakuunnella mitä ne puhuu! 

   Bussissa tapahtunutta osa 2: Herra "back in Texas" (tykkään nimetä ihmisiä) kailotti kuinka Havaiji on niin kallis ja hänen elämänlaatunsa kärsii sen takia. "Back in Texas" hän kuulemma kävi joka päivä McDonald'sissa tai jossain tacopaikassa syömässä, mutta voi voi rukkaa kun täällä maksaa pitsakin niin paljon, että on pakko laittaa itse ruokaa. Voi hellanlettas.

Loppujen lopuksi alkurysäyksen jälkeen tuntuu, että tämä sopii minulle. Koulu on äärimmäisen monikulttuurinen opettajia myöten, ja vaikka joukkoon mahtuu käsittämättömässä yleistiedon puutteessa eläviä opiskelijoita, tämä tuntuu omalta paikalta. Opetuksen taso on laadukasta ja voisin kuvitella, että edessä on hienoja vuosia. Kovasti saa tehdä kielen kanssa töitä, ja etenkin akateeminen kirjoittaminen ja sanasto vaativat kovaa pusertamista ja pitkiä iltoja, mutta motivaatio on kohdallaan. Aikaa löytyy toki myös hemmotteluun ja urheiluun, lukemiseen ja rantaelämään. Unohtamatta hyvää ruokaa ja juomaa hyvässä seurassa. Aloha!

Unelma ja uusi koti Havaijilla.

Eräs minulle tärkeä viisas nainen sanoi kerran ystävälleen, että haluaa elää elämänsä niin, ettei mikään jää kaduttamaan. Tuo viisas nainen antoi minulle eväät ja ajateltavaa; kun täällä kerran saa olla niin vähän aikaa, on oltava rohkea (joskus uhkarohkeakin) ja tehtävä niitä asioita ja ratkaisuja jotka itsestä tuntuu hyvältä. On mentävä tulta päin ja otettava vastaan haasteet nöyrin ja päättäväisin mielin.
   Kolmen vuoden jälkeen tehtyäni erilaisia töitä, matkusteltuani ympäri maailmaa etsien uusia tuulia, itseäni ja tasapainoa, löytäen lisää eväitä elämään, kasvamalla, kaatumalla, itkemällä ja nauramalla, löydän itseni nyt Honolulusta, Havaijilta.
  
Maaliskuussa 2011 sain päähäni ajatuksen. Ne jotka tuntevat minut ja tietävät välillä päätähuimaavaksi kasvavan vauhtini, pyöräyttävät tässä vaiheessa silmiään. "Ajatuksen? Kuinka yllättävää. Mitähän tällä kertaa?" Joka tapauksessa, aloin kartoittamaan vaihtoehtoja suorittaa yliopistotutkinto kansainvälisistä suhteista ulkomailla englanniksi. Vaihtoehtoja löytyi mm. Australiasta, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Moni yliopisto tarjosi kuitenkin vaihto-ohjelmia tai pelkkää maisteritasoa kansainvälisille opiskelijoille, mutta lähettelin kuitenkin lukuisia sähköposteja. Vain aniharva vastasi, mutta yks oli ylitse muiden. Havaijin yliopistosta (Hawaii Pacific University) tuli mieltä hivelevän ystävällinen vastaus, jossa suorilta tein kysyttiin, haluaisinko aloittaa jo tulevana syksynä. Kikkurankakkurat, no totta peijjoonissa!
   Vaihdeltuani sähköpostia koulun edustajan kanssa laitoin hakuprosessin käyntiin. Paperityö oli valtava ja välillä tuntui että en jaksa viedä tätä loppuun, mutta pippurisella sinnikkyydellä ja itsepäisellä määrätietoisuudella sain koko nivaskan postiin. Lisäksi piti käydä kielitestissä (IELTS) ja hakea viisumia, hankkia pankilta todistuksia, hakea stipendirahoitusta, lahjoa vanhat opettajat ja työnantajat kehumaan itseä suosittelukirjeissä ja vakuutella koululle, että olen äärimmäisen motivoitunut. En ihan tarkalleen muista, mitä olen motivaatiokirjeessäni luvannut (hups!), mutta toukokuussa sain tiedon hyväksymisestä ja myönnetystä stipendistä! Oi sitä ilon ja äänenmurrokselta kuulostavan huudon määrää.

Eli näin, täällä sitä ollaan. Pieni punapäinen hullu suomalainen on tullut valloittamaan Honolulun. Kahden viikon jälkeenkin on vielä hankala yrittää iskostaa päähän, että tämä lämmin ja tunnelmallinen paratiisi on oleva minun ihka oma koti seuraavat vuodet! Tämä on minun makuuni, ja juuri sellainen kuin kerrotaan. Palmut huojuvat tuulessa, aurinko lämmittää, ihmiset ovat rentoja. Vaikka Havaiji on myös turistien suosiossa, etenkin Waikikin alue, ei täällä ole samanlaista kiireen tuntua ja kaameaa turistihäsellystä kuin jossain muissa vastaavissa kohteissa. Honolulu Downtowniin mentäessä tilanne vielä tasoittuu ja paikallisten arki on nähtävissä: neljän jälkeen iltapäivällä töistä palaavat työläiset nuokkuvat busseissa, liikkeellä on monenlaista kulkijaa eikä heitä kiinnosta kuka olen tai mistä tulen, ja se tuntuu hyvältä.

Koulun alkuun on vielä pari päivää ja perusasiat alkavat olla kohdallaan. Reilun viikon hostellissa asustelun jälkeen löytyi oma koti, johon olemme toisen suomalaisen opiskelijatytön kanssa asettuneet. Jenni-kämppis on vain yhden lukukauden, eli jouluun saakka. Pari päivää on mennyt siivotessa kuin Tuhkimo konsanaan, on kontattu pitkin lattioita ja keräilty kuolleita ötököitä nurkista. Jennillä on kattofetissi ja se on pölyhuiskan kanssa hinkannu katosta roikkuvia pölypalleroita iltamyöhään saakka. Nyt alkaa olla siistiä ja omat tuoksut uudessa kodissa. Suomalainen käsite "loppusiivous" on täällä ilmeisesti vähän eri merkityksessä asunnosta pois muutettaessa... No, on tämä parempi vaihtoehto kuin yliopiston asuntolat, joissa on hirvittävän tiukat säännöt, ja kuulemma kameravalvontaa ja muuta mukavaa. Ehkä ne onkin niitä Big Brother -taloja?

Kouluun on käyty tutustumassa ja tavoitin melkein saman tunneskaalan kuin 15 vuotta sitten ensimmäisenä päivänä astellessani aivan liian iso reppu selässä ekaluokalle. Silloinkin olin yksin reippaana koulun portailla ja katselin innosta pinkeänä kaikkea ympärillä olevaa, uutta ihmemaata.
   Täytyy sanoa, että täällä asiat on tehty hivenen verran monimutkaisemmiksi kuin suomalaisessa koulujärjestelmässä. Mm. kursseille ilmoittautumisen luullaan olevan ylivoimainen tehtävä ilman, että joku pitää kädestä kiinni ja kertoo milloin hiirellä pitää klikata "OK". Koulun eri keskuksissa on lukematon määrä ihmisiä töissä ja jokainen tietää vain yhdestä asiasta. Tulin huomanneeksi, että jos joku väittää jotain, kannattaa se kysyä uudelleen toisessa keskuksessa ja yleensä vastaus on aivan toinen. No, kärsivällisyyttä.
   Ensimmäistä kertaa kotoa omilleen muuttavat amerikkalaisteinit ovat aika hellyyttäviä. Niitä varten tämä "kuljemme käsi kädessä ja ympäri ämpäri yhteen tullaan ei hätää minä kerron mitä teet" -systeemi on kehitetty. Eihän toki voi olettaa että Pohjois-Eurooppalainen mentaliteetti ulottuisi joka paikkaan. Olen huomannut että kyllä meidät alakoulusta lähtien opetetaan itsenäisiksi ja omatoimisiksi meidän koulujärjestelmässä. Tavattuani muutaman norjalaisen ja ruotsalaisen huomaan, että heilläkin tuntuu olevan samat menetelmät, ehkä... Kertokoon joku viisaampi jos tietää, mutta näin aistin.

Täällä sitä ollaan, yksin suuressa maailmassa, kaukana kotoa. Paljon on kaikenlaista uutta ja jännittävää, ja välillä aivan suunnattoman yksinäinen olo. Vaikka täällä tapaa jatkuvasti ihania uusia ihmisiä, alkuhaikeus vie välillä voiton. Ikävä Suomeen, etenkin tiettyjä ihmisiä kohtaan, on välillä raastavaa ja melkein sietämätöntä, mutta yritän aina ajatella tätä mahdollisuutta joka minulle on annettu. Tällaista ei tule kaikille, eikä minullekaan kuin kerran elämässä ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen ja aion nauttia kaikesta, hyvästä ja pahasta, täysin siemauksin. Haluan makustella kokemuksia ja jakaa niitä rakkaiden kanssa, mutta jotain pidän vähän itselläni. Ihan vaan omassa sopukassani tallessa siltä varalta, että olisin joskus itsekin niin kuin tuo alussa kertomani viisas nainen.