Minun kaupunkini.

Näin se aika kuluu ihmetellessä, suu auki ja kuola poskella, kuinka maailma on mahdollisuuksia pullollaan. Täällä on kainalot hiessä pakerrettu koulun eteen, ja olen jopa tehnyt joka ikisen matematiikan kotitehtävän! Välillä tulee kyllä lukion Asta-opettajaa ikävä (terveisiä vaan ja kiitos kärsivällisyydestä)... Heittelen semmosia kysymyksiä, että opettajat varmaan miettivät mikä olisi hyvä tekosyy heittää tuo kyseenalaistaja ulos kurssilta. Kävipä kerran niinkin, ettei rouva         rohvessoori tiennyt vastausta minun kysymykseen ja joutui turvautumaan Googleen...
   Koulussa on ihanaa ja inspiroivaa, erityisesti kulttuuriantropologian professori on mieletön. Hän on kierrellyt ympäri maailmaa, asunut Amazonin viidakossa jonku heimon kanssa ja nähnyt mielettömän paljon. Tieto, jonka hän ystävällisesti meille jakaa, pohjautuu omaan kokemukseen enemmän kuin luettuihin kirjoihin. Huvittava yhteensattuma tapahtui kirjoituskurssilla, jonka opettaja kysyi minulta mistä olen. Pienen rupattelun jälkeen puhuimme kangertelevasti suomea, sillä paljastui että opettaja oli asunut kaksi vuotta Kuopiossa tehden töitä seurakunnalle. Ms Mahelona, alkuperäinen havaijilainen, oli innoissaan ja nykyään vaihdamme muutaman sanan suomeksi aina tunnin jälkeen... On kuulemma päässyt kieli unohtumaan. Hän muisti Suomesta mm. outoja marjoja (puolukka, lakka) ja sen, että suomalaiset ovat äärimmäisen vaikeasti tavoitettavia sosiaalisesti (ylläri).
   Yliopistolla toimii lukematon määrä erilaisia klubeja vegetaristiklubista mustien opiskelijoiden klubiin. Liityin YK-klubiin ja ensimmäinen tapaaminen oli pari päivää sitten. Vaikutti oikeinkin omalta jutulta, mahtavia persoonia mukana ja toiminta huipentuu maaliskuussa tehtävään matkaan New Yorkiin seuraamaan YK-kokousta ja ottamaan osaa konferenssiin, jossa eri yliopistojen opiskelijat "edustavat"
 ennalta määrättyä maata ja luvassa on kiihkeitä keskusteluita, paneeleja ja suhteiden solmimisia mukana oleviin päättäjiin. Can't wait!

Minkä ihminen luonnolleen voi. Täällä on tehty taas havaintoja! Nämä ovat aivan käsittämättömiä hygieniafriikkejä. Walmartissa (paikallinen sittari) on ostoskärryjen vieressä teline, josta saa desinfiointipyyhkeitä kärryjen kahvaa varten. Aika moni ihminen kantaa mukanaan pientä käsidesipulloa. Paras on ehkä kuntosalilla, jossa porukka hullun kiilto silmissä hinkkaa desinfiointiainetta sisältävä suihkepullo toisessa kädessä jumppamattoja, käsipainoja ja lattiaa. Kuitenkin esimerkiksi ryhmäharjoituksen aikana vedetään useammat ylävitoset kaverille ja halaillaan tuikituntemattomia tsemppauksen nimissä. Meikäläinen kaivelee nokkaa ja ihmettelee moista touhua. 

   Onkohan näillä koskaan käynyt mielessä, millä nämä jättikokoiset tomaatit ja ylisäilyvät lihat käsitellään ja minkälaisia hirvityksiä niistä saa? Tekasin nimittäin yksi päivä makaronimössöä ja laitoin yli jääneen ruuan jääkaappiin. Seuraavana päivänä otin purkin jääkaapista lämmittääkseni osan siitä mikrossa ja piti kyllä raapia päänahka verille ihmetellessäni jauhelihan rasvaa, joka oli jääkaapissa muuttunut kirkkaan oranssiksi mössöksi...                                     

Havainto numero kaksi tällä kertaa liittyy kodittomiin, ja niitä täällä riittää. Kaikenlaista kulkijaa on toki joka paikassa, mutta ihmetyttää että pidetäänkö täällä huolta heistä ollenkaan. Politiikan professori tiesi kertoa, että heille on olemassa suojataloja, mutta monikaan ei halua majoittua niissä, sillä ne ovat tautien ja pöpöjen leviämispaikka. Mediassa on ollut viime aikoina aika paljon juttua tästä, sillä marraskuun APEC-kokouksen vuoksi kodittomat halutaan "siivota" pois kaupungin puistoista syrjäisemmille alueille. Eihän isoille herroille ja rouville voi näyttää, että Havaijilla on vähäosaisia.         

Meillä on rento naapuri; Captain Bill. Captain Bill on Vietnamin sodan aikainen ilmavoimien kapteeni, omien sanojensa mukaan "old but not dead, if you know what I mean...", ja päälle vielä silmänisku, nitrot ja viagrat naamaan. Kertoi uima-altaalla yhtä aikaa ollessamme omistaneensa Australiassa ison veneen. Nuoria tyttöjä kuulemma riitti, mutta kaikilla tuli ex-poikaystävä kuvioihin lopussa. Jännä.   

Surffaukseen on otettu puolentoista vuoden tauon jälkeen taas tuntumaa, ja olihan se semmosta rämpimistä taas että huhhuh. Mutta jospa se siitä muutaman kerran jälkeen taas lähtis, on se vaan mukavaa puuhaa (ja kovaa treeniä)! 

Eilen kiipesin ikivanhalle kraaterille, Diamond Headille (kaksi ensimmäistä kuvaa sen päältä). Näkymät olivat huikeat ja vaikka oli raskas päivä, tuntui että olin elossa. Hengitin ilmaa keuhkoihini ja kaunista maisemaa sieluuni, ajattelin rakasta ihmistä pilven päällä, vähän kai itkinkin.                                                           

Kaikki tuntuu olevan kuitenkin hyvin. Kävelin yksi päivä kotiin päin, ihastelin kaupungin valoja ja kuuntelin sen ääniä ja totesin, että tämä on minun kaupunkini. Tuntuu kuin olisin saanut tämän elämänvaiheen kengät jalkaan, tänne minä nyt kuulun. Joihinkin omituisuuksiin on vielä totuttelemista. Yltiösosiaalisuus tuntuu välillä vieraalta; kaikille jutellaan ja ihan joka paikassa, jatkuvasti viljellään kiitosta ja anteeksi pyydellään ahkerasti. Pidän siitä että toista puhutellaan nimeltä, mutta herrattelu ja rouvittelu vaatii vielä harjoistusta. Yksi asia on pistänyt vanhan kunnon koulukasvatuksen saaneen silmään: pojat istuvat koulussa professorin tunneilla lippalakit päässä ja jotkut aurinkolasit silmillä! Olenkohan liian vanhoillinen?

Amerikkalaiset eivät tarvitse maantietoa.

Ensimmäinen kouluviikko on pulkassa, tai ehkä havaijilaisittain kookospähkinässä. Olen tykännyt kyllä niin kuin amerikkalaiset pannukakusta! Maanantaina vietettiin Labor Dayta, joten lukukausi alkoi kevyesti vapaapäivällä. Jännitys kutkutteli mukavasti mahassa, kun ensimmäinen tunti alkoi; Introduction to Politics-kurssi. Professori Dr. Gaydoksen ulkomuodosta olisi voinut päätellä tämän olevan pikemminkin venemiljonääri, joka kuljettaa vähäpukeisia 50 vuotta nuorempia  tyrpyköitä merellä. Vanhalla, lyhyellä ja pyylevällä miehellä oli hassusti ruskettuneet kasvot, vähän liian tiukka valkoinen kauluspaita (jossa Britannian lippu rinnassa), pleksilasit ja sormus keskisormessa. Ukkeli osoittautui kuitenkin varsin päteväksi politiikkatieteiden professoriksi, joka näkee myös Amerikan ulkopuolelle.

   Pureuduimme päivän polttaviin aiheisiin ja lopputunnista jokaisen tuli kertoa mistä on kotoisin, mihin maahan haluaisi ja mihin ei missään tapauksessa haluaisi muuttaa jos saisi valita. Ensimmäinen jenkkimisukka veti pohjat heti alkuun: "Hmm, I would definitely go to Africa." Saattoi olla että oma pää kopsahti pöytään myötähäpeästä siinä vaiheessa. Professori naurahti ja kertoi tytölle, ettei Afrikka ole valtio ja kehotti valitsemaan jonkun maan Afrikasta. Tyttö näyttä olevan aidosti hämillään ja sanoi kuvitelleensa Afrikan olevan valtio, eikä kovasta pähkäilystä huolimatta osannut nimetä yhtään maata. Joku neropatti takana komppasi tätä älyn jättiläistä hihkaisemalla, että oli itsekin luullut Afrikkaa valtioksi. Sillä lailla! Ostos-TV:tä lainaten: "EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Kun tilaat yhden idiootin, saat kaupan päälle toisen ja kolmannenkin, ja kaiken tämän kotiovelle kuljetettuna!" Seuraavalla samaisen kurssin tunnilla edelliseltä pois ollut 'Justin from California' valitsi maan johon ei haluaisi mennä: Lähi-Itä. Nonni. Professori joutui epäilemättä ottamaan pari tiukkaa naukkua illalla kotiin mennessään.

Viikon jälkeen sai vähän makusteltua amerikkalaista yliopistojärjestelmää. Kurssit ovat opetusluokissa tapahtuvaa keskustelupainotteista oppimista, ryhmät pieniä (max 25 opiskelijaa) ja kotitehtäviä on riittävissä määrin, niissä ei säästellä. Vaatimukset hyvään arvosanaan tuntuvat haasteellisilta, mutta järkeenkäyviltä. Teknologiaa hyödynnetään joka asiassa ja tälläisen perinteisen romantikon mieleen ihan liikaa. Missä on vanha kunnon oppikirja, kynä ja paperi -meininki?! Kaikkiin tuntuu olevan joku access-code jolla pääsee netissä elektronisiin kirjoihin ja kaikki tehtävät tehdään onlinena. Ja jotkut tietävätkin kuinka me ei todellakaan tuon tekniikan kanssa olla sydänystäviä... "Voi prrr.. #"€&€/!"#€ ja anteeksi naapurit, mutta teen matematiikan tehtäviä elektronisesti."

   Matematiikka (yllätys yllätys) on muutenkin varmaan tämän ensimmäisen semesterin suurin haaste meikäläiselle. Sanasto on ihan hukassa, ja opettaja Chang puhuu jotain aasianenglantia ja menee hirveällä kiireellä eteenpäin. Onneksi tämä kärsimätön taiteilijasielu pakotettiin Math Lab-kurssille, jossa käytännössä tehdään kotitehtäviä. Opettajan Barbara Burke vaan hymyilee, auttaa tarpeen vaatiessa ja lahjoo meitä M&M's -karkeilla.

    

Joskus iskee kunnon suomalainen jurnutusmökötys ja tuntuu että haluaisi vaan palata peikkometsään ja omaan pimeään koloon jyrsimään juuria. Näin tapahtui yksi päivä, kun päivä oli muutenkin mennyt vähän hassusti ja matikan online-tehtäviin tarvittava koodi, josta piti maksaa 80 dollaria, ei toiminut. Päätin lähteä purkamaan tuntoja kuntosalille, hyppäsin bussiin ja istuin mököttämään penkkiin ja yritin näyttää tosi äreältä. Vastapäätä istunut nuori mies koitti hymyillä minulle, mutta mulkaisin varoitukseksi yrittäen viestittää että nyt on sytytyslanka aika finito. Yhtäkkiä se hellästi potkasi mua jalkaan ja sanoi että oon ihan liian söpö yrittääkseni näyttää vihaiselta. Mitäpä siinä voi ku heläyttää naurun ilmoille ja miettiä että nämä ei täällä kyllä ujostele!

   Siinä tovi juteltiin ja päädyttiin käymään hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Edvin vaikutti fiksulta tyypiltä ja kerroin sitten mitä edellä kerrotulla politiikan kurssilla oli tapahtunut. Olin jo valmiiksi sillä tuulella, että yksikin väärä sana saattaisi aiheuttaa kolmannen maailmansodan, niin eiköhän tämä amerikkalaismiekkonen sano: "Amerikkalaiset eivät tarvitse maantietoa". Jaaha, noniin sillä lailla. Panssarivaunut valmiina? Lentokoneet asemiin! Jalkaväki liikkeelle! 

   Pikku peikko sieltä möyri kolostaan maan pinnalle ja räjäytin että jaaaaaaha, miksiköhän ei. Perustelu oli, että Yhdysvallat hallitsee maailmaa, sen taloutta ja liikennettä, markkinoita, joten ei heidän tarvitse tietää mitä on ympärillä, koska ympäristö tulee mukana. Siinä vaiheessa minulla ei ollut enää mitään menetettävää, joten paukuttelin menemään vähä faktoja pöytään ja kyselin perusteita tälle maailmanvaltias-teorialle. Jos Yhdysvallat hallitsee maailmantaloutta, on talous kyllä järkyttävässä jamassa kun katsotaan kuinka paljon valtionvelkaa sillä on, eikä loppua ole näkyvissä. Ja entäpä Kiina? Ja paaaljon muuta, kyselin ja puhuin ja puhuin vähän lisää. Lopulta tämä Edvin huokaisi ja sanoi ettei osaa enää sanoa mitään... Puhuin hänet kuulemma pyörryksiin, joten hän kuittasi kaiken sanomalla "But hey, I'm American!" ja nauroi makeasti päälle. Niin, sehän on hyvä tekosyy kaikkeen. Mutta oma päivä parani saman tien.

Täällä jännitetään kovasti 9/11-vuosipäivää, on näkynyt olevan uutisissa ympäri maailmaa. Myös presidentti Obaman Job plan on ollut kovasti ihmisten huulilla... Paikallisessa sanomalehdessä oli hauska pilapiirros, jossa oli kaksi kirjaa. Toinen oli nimeltään 'Obama's plan to create jobs' ja toinen, kaksi kertaa paksumpi 'Obama's plan for keeping his job'. Niin, Yhdysvaltain presidentinvaaleihin taitaa olla 14 kuukautta...

Rakastan Honolulun paikallisbusseja. Niissä näkee niin monenlaista kulkijaa ja on mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja salakuunnella mitä ne puhuu! 

   Bussissa tapahtunutta osa 2: Herra "back in Texas" (tykkään nimetä ihmisiä) kailotti kuinka Havaiji on niin kallis ja hänen elämänlaatunsa kärsii sen takia. "Back in Texas" hän kuulemma kävi joka päivä McDonald'sissa tai jossain tacopaikassa syömässä, mutta voi voi rukkaa kun täällä maksaa pitsakin niin paljon, että on pakko laittaa itse ruokaa. Voi hellanlettas.

Loppujen lopuksi alkurysäyksen jälkeen tuntuu, että tämä sopii minulle. Koulu on äärimmäisen monikulttuurinen opettajia myöten, ja vaikka joukkoon mahtuu käsittämättömässä yleistiedon puutteessa eläviä opiskelijoita, tämä tuntuu omalta paikalta. Opetuksen taso on laadukasta ja voisin kuvitella, että edessä on hienoja vuosia. Kovasti saa tehdä kielen kanssa töitä, ja etenkin akateeminen kirjoittaminen ja sanasto vaativat kovaa pusertamista ja pitkiä iltoja, mutta motivaatio on kohdallaan. Aikaa löytyy toki myös hemmotteluun ja urheiluun, lukemiseen ja rantaelämään. Unohtamatta hyvää ruokaa ja juomaa hyvässä seurassa. Aloha!

Unelma ja uusi koti Havaijilla.

Eräs minulle tärkeä viisas nainen sanoi kerran ystävälleen, että haluaa elää elämänsä niin, ettei mikään jää kaduttamaan. Tuo viisas nainen antoi minulle eväät ja ajateltavaa; kun täällä kerran saa olla niin vähän aikaa, on oltava rohkea (joskus uhkarohkeakin) ja tehtävä niitä asioita ja ratkaisuja jotka itsestä tuntuu hyvältä. On mentävä tulta päin ja otettava vastaan haasteet nöyrin ja päättäväisin mielin.
   Kolmen vuoden jälkeen tehtyäni erilaisia töitä, matkusteltuani ympäri maailmaa etsien uusia tuulia, itseäni ja tasapainoa, löytäen lisää eväitä elämään, kasvamalla, kaatumalla, itkemällä ja nauramalla, löydän itseni nyt Honolulusta, Havaijilta.
  
Maaliskuussa 2011 sain päähäni ajatuksen. Ne jotka tuntevat minut ja tietävät välillä päätähuimaavaksi kasvavan vauhtini, pyöräyttävät tässä vaiheessa silmiään. "Ajatuksen? Kuinka yllättävää. Mitähän tällä kertaa?" Joka tapauksessa, aloin kartoittamaan vaihtoehtoja suorittaa yliopistotutkinto kansainvälisistä suhteista ulkomailla englanniksi. Vaihtoehtoja löytyi mm. Australiasta, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Moni yliopisto tarjosi kuitenkin vaihto-ohjelmia tai pelkkää maisteritasoa kansainvälisille opiskelijoille, mutta lähettelin kuitenkin lukuisia sähköposteja. Vain aniharva vastasi, mutta yks oli ylitse muiden. Havaijin yliopistosta (Hawaii Pacific University) tuli mieltä hivelevän ystävällinen vastaus, jossa suorilta tein kysyttiin, haluaisinko aloittaa jo tulevana syksynä. Kikkurankakkurat, no totta peijjoonissa!
   Vaihdeltuani sähköpostia koulun edustajan kanssa laitoin hakuprosessin käyntiin. Paperityö oli valtava ja välillä tuntui että en jaksa viedä tätä loppuun, mutta pippurisella sinnikkyydellä ja itsepäisellä määrätietoisuudella sain koko nivaskan postiin. Lisäksi piti käydä kielitestissä (IELTS) ja hakea viisumia, hankkia pankilta todistuksia, hakea stipendirahoitusta, lahjoa vanhat opettajat ja työnantajat kehumaan itseä suosittelukirjeissä ja vakuutella koululle, että olen äärimmäisen motivoitunut. En ihan tarkalleen muista, mitä olen motivaatiokirjeessäni luvannut (hups!), mutta toukokuussa sain tiedon hyväksymisestä ja myönnetystä stipendistä! Oi sitä ilon ja äänenmurrokselta kuulostavan huudon määrää.

Eli näin, täällä sitä ollaan. Pieni punapäinen hullu suomalainen on tullut valloittamaan Honolulun. Kahden viikon jälkeenkin on vielä hankala yrittää iskostaa päähän, että tämä lämmin ja tunnelmallinen paratiisi on oleva minun ihka oma koti seuraavat vuodet! Tämä on minun makuuni, ja juuri sellainen kuin kerrotaan. Palmut huojuvat tuulessa, aurinko lämmittää, ihmiset ovat rentoja. Vaikka Havaiji on myös turistien suosiossa, etenkin Waikikin alue, ei täällä ole samanlaista kiireen tuntua ja kaameaa turistihäsellystä kuin jossain muissa vastaavissa kohteissa. Honolulu Downtowniin mentäessä tilanne vielä tasoittuu ja paikallisten arki on nähtävissä: neljän jälkeen iltapäivällä töistä palaavat työläiset nuokkuvat busseissa, liikkeellä on monenlaista kulkijaa eikä heitä kiinnosta kuka olen tai mistä tulen, ja se tuntuu hyvältä.

Koulun alkuun on vielä pari päivää ja perusasiat alkavat olla kohdallaan. Reilun viikon hostellissa asustelun jälkeen löytyi oma koti, johon olemme toisen suomalaisen opiskelijatytön kanssa asettuneet. Jenni-kämppis on vain yhden lukukauden, eli jouluun saakka. Pari päivää on mennyt siivotessa kuin Tuhkimo konsanaan, on kontattu pitkin lattioita ja keräilty kuolleita ötököitä nurkista. Jennillä on kattofetissi ja se on pölyhuiskan kanssa hinkannu katosta roikkuvia pölypalleroita iltamyöhään saakka. Nyt alkaa olla siistiä ja omat tuoksut uudessa kodissa. Suomalainen käsite "loppusiivous" on täällä ilmeisesti vähän eri merkityksessä asunnosta pois muutettaessa... No, on tämä parempi vaihtoehto kuin yliopiston asuntolat, joissa on hirvittävän tiukat säännöt, ja kuulemma kameravalvontaa ja muuta mukavaa. Ehkä ne onkin niitä Big Brother -taloja?

Kouluun on käyty tutustumassa ja tavoitin melkein saman tunneskaalan kuin 15 vuotta sitten ensimmäisenä päivänä astellessani aivan liian iso reppu selässä ekaluokalle. Silloinkin olin yksin reippaana koulun portailla ja katselin innosta pinkeänä kaikkea ympärillä olevaa, uutta ihmemaata.
   Täytyy sanoa, että täällä asiat on tehty hivenen verran monimutkaisemmiksi kuin suomalaisessa koulujärjestelmässä. Mm. kursseille ilmoittautumisen luullaan olevan ylivoimainen tehtävä ilman, että joku pitää kädestä kiinni ja kertoo milloin hiirellä pitää klikata "OK". Koulun eri keskuksissa on lukematon määrä ihmisiä töissä ja jokainen tietää vain yhdestä asiasta. Tulin huomanneeksi, että jos joku väittää jotain, kannattaa se kysyä uudelleen toisessa keskuksessa ja yleensä vastaus on aivan toinen. No, kärsivällisyyttä.
   Ensimmäistä kertaa kotoa omilleen muuttavat amerikkalaisteinit ovat aika hellyyttäviä. Niitä varten tämä "kuljemme käsi kädessä ja ympäri ämpäri yhteen tullaan ei hätää minä kerron mitä teet" -systeemi on kehitetty. Eihän toki voi olettaa että Pohjois-Eurooppalainen mentaliteetti ulottuisi joka paikkaan. Olen huomannut että kyllä meidät alakoulusta lähtien opetetaan itsenäisiksi ja omatoimisiksi meidän koulujärjestelmässä. Tavattuani muutaman norjalaisen ja ruotsalaisen huomaan, että heilläkin tuntuu olevan samat menetelmät, ehkä... Kertokoon joku viisaampi jos tietää, mutta näin aistin.

Täällä sitä ollaan, yksin suuressa maailmassa, kaukana kotoa. Paljon on kaikenlaista uutta ja jännittävää, ja välillä aivan suunnattoman yksinäinen olo. Vaikka täällä tapaa jatkuvasti ihania uusia ihmisiä, alkuhaikeus vie välillä voiton. Ikävä Suomeen, etenkin tiettyjä ihmisiä kohtaan, on välillä raastavaa ja melkein sietämätöntä, mutta yritän aina ajatella tätä mahdollisuutta joka minulle on annettu. Tällaista ei tule kaikille, eikä minullekaan kuin kerran elämässä ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen ja aion nauttia kaikesta, hyvästä ja pahasta, täysin siemauksin. Haluan makustella kokemuksia ja jakaa niitä rakkaiden kanssa, mutta jotain pidän vähän itselläni. Ihan vaan omassa sopukassani tallessa siltä varalta, että olisin joskus itsekin niin kuin tuo alussa kertomani viisas nainen.